Tällä viikolla

Olen mm.
- maalannut kaksi tuolia
- ommellut kasaan villatakin, jonka osat ovat olleet lokakuusta asti valmiina
- ommellut tilkkupeiton
- laiskotellut tiistain, ahkeroinut keskiviikon ja torstain senkin edestä
- lähettänyt kaksi työhakemusta
- tehnyt miehen kanssa päätöksen talon myyntiin laittamisesta.

Sekava viikko. Vahvoja tuntemuksia. Ärsyyntymistä. Epämääräistä oloa ja kirkastuneita ajatuksia.

Nyt väsyttää.

Sain rukkaset

ommeltua. Keskimmäinen tuhosi kurahousunsa, joten ompelin niistä kuopukselle kevätrukkaset.

Eilen en sitten saanutkaan mitään aikaiseksi. Pyörin koko päivän netissä, selasin suosikkiblogejani läpi ja katsoin tunnin välein oliko niitä päivitetty.

Alytöntä. Tunsin syyllisyyttä ajanhaaskaamisesta. Puhisin jo itsekseni, että jos en kerran viitsi mitään töitä tehdä niin kai ne pojatkin joutaa pois päiväkodista, irtisanotaan päivähoitopaikka.

Tänään aamulla vein pojat päiväkotiin, keitin kupin kahvia ja pitkään päässä pyörineet epäselvät ajatukset työkuvioista olivat yhtäkkiä ihan kirkkaat. Kirjasin ne ylös, tein itselleni "lukujärjestyksen" ja aloin hommiin.

Kiehtovaa, tuo aivojen tapa toimia.

Tilkkutäkki

Minulla on pieni tilkkutäkki, jonka on ommellut äitini ollessani parivuotias. Täkkiä käytettiin silloin paljon, välillä se oli vuosia kaapin perukoilla tai ties missä ja nyt se on käytössä omilla lapsillani.


Äitini on ommellut täkin sen hetkisen elämämme kankaista, paidoista, verhoista, omista kangasvarastoistaan. On siellä tilkkuja hänen äitiysvaatteistaankin.
Osa kankaista on melko ohuita. Käytön ja lukuisten pesujen seurauksena kankaat ovat kuluneet, osa ihan puhki.


Olen paikkaillut peittoa tilkku kerrallaan, käsin ommellen. Olen käyttänyt peittoon kankaita minun perheeni tämänhetkisestä elämästä. Miehen paidasta, omista pyjamahousuista, muihin töihin käyttämieni kankaiden jämistä.



Minua kiehtoo ajatus siitä, että jonain päivänä olen paikannut jokaisen tilkun. Että peitto on kokonaan peitetty uusilla tilkuilla.



Näillä hetkillä.

Sairastupa

Meillä sairastetaan.
Mies sairastaa vielä.
Pojat sairastavat taas. Tällä kertaa vatsatautia.
Pojat ovat olleet äärimmäisen vähän kipeinä elämänsä aikana, ja tuntuu, että viime aikoina sitten sitäkin enemmän.

Miehellä on talviloma ja tälle viikolle oli kyllä muita suunnitelmia.

Mitä minä olen tehnyt kun muut ovat olleet pelistä pois?
Olen tehnyt ruokaa, siivonnut vessaa, siivonnut oksennuksia muualtakin, pessyt pyykkiä, pitänyt silmällä kaksivuotiasta jonka kunnossa ei moitteen sijaa.

Olen myös ommellut. Pannulappuja, koska vanhat olivat niin rivon näköisiä. Kahdelle nuorimmalle pyjamahousut.

Inhoan trikoopyjamia, koska ne ovat rumia ja menevät meillä heti polvesta rikki. Perinteisistä pyjamistakaan en pidä, kun en viitsi niitä paitoja silittää. Meillä on siis kompromissiyöasut käytössä. Ompelen pojille puuvillakankaasta housuja ja yläosana käytetään trikoopaitoja.

Vihreä kangas on keskimmäisen itsensä valitsema, hän halusi pellehousut.

Pienin sai myös uuden pussilakanan kun kerran hoksasi sitä pyytää. Kangas on Marimekon palalaarista ja se riitti melkein lasten pussilakanaan, helmassa pieni pala toista kangasta. En ole suuri Marimekon ystävä, mutta tuo pala lähti mukaan kun pidin väreistä.

Kello on neljä, mutta tuntuu kuin olisin tehnyt jo kahden päivän työt.

Lauantaipäivän puuhia

Lauantaina oli hieno päivä mutta meillä ei ulkoiltu. Ei yhtään. Minä kävin pienimmän kanssa kaupungilla, mutta muut eivät edes ulko-ovea avanneet.

Meillä luettiin, pelailtiin, rakennelttiin legoilla ja katseltiin elokuvia.

Meillä myös ommeltiin. Alelaarista löytynyt kangaspala muuttui tasan kolmeksi pieneksi paidaksi, kauluksen resorit mikä mistäkin, kierrätysmateriaaleja.

Kaksivuotias kopioi isoveljiltä kaikenlaista. Pleikkariohjain pysyy jo oikeaoppisesti kädessä.

Illalla saunottiin. Keskimmäinen valvoi yhteentoista pitkien päiväunien voimalla. Pakkasin pojan meidän sänkyyn lueskelemaan ja katsoimme miehen kanssa vielä Blood Diamondin, joka ei kyllä ollut häävi.

Nukkumalla olisi sekin aika tullut käytettyä paremmin.

MINIMIASUMISTA

Minua kiehtoo ajatus hieman kompaktimmasta asumisesta, ja olenkin miettinyt mikä olisi se pienin neliömäärä jossa voisimme asua. Tai ehkä huoneluku. Olen miettinyt mitkä tavarat ja huonekalut oikeastaan ovat turhia ja mitkä tarpeellisia. Arkielämä kulkee kuitenkin aikalailla samoja ratoja, joten hyvin voisi järjestää asumisensakin niiden ratojen mukaan, turhan pois karsien.

Lapset tulevat sinne missä aikuisetkin ovat. Leikit kasataan olohuoneeseen, ja lastenhuoneen pöydistä huolimatta lapset piirtävät ruokapöydällä. Siinä myös kasataan legot, korjataan pikkuautot ja ajellaankin niillä. Minä myös leikkaan kankaat ja kaavat ruokapöydällä, siinä tehdään paperityöt ja tietenkin syödään.

Lapset nukahtavat omiin sänkyihinsä, mutta yöllä kuuluu kolme kertaa pikkujalkojen askelia kun jokainen vuorollaan tulee meidän viereemme nukkumaan. Kyllä, jokainen heistä. Aamulla meidän sängystämme herää aina viisi ihmistä.

Sohvalla istuu vain aikuisia. Lapset käyttävät sitä hyppimiseen. Lastenohjelmat pojat katsovat lattialla istuen, ehkä tyynyjen päällä.

Meillä voisi siis hyvin olla iso kaksio. Mielellään sellaista vanhaa mallia, kooltaan 80-90m2. Makuuhuoneessa olisi joko kaikille omat sängyt tai yksi valtava, esim kolme runkopatjaa vierekkäin. Olohuoneessa olisi yksi suuri ruokapöytä, tai ehkä kaksi pöytää vierekkäin. Pöydän toiseen päähän voisi rauhassa jättää kesken olevat työt levälleen ja toisessa päässä mahtuisi silti syömään.

Tietokone olisi olohuoneessa, jotta lasten alkavaa netinkäyttöä voisi seurata (eikä sille oikein muutakaan paikka olisi). Television luona olisi kaksi hyvää nojatuolia aikuisille ja muuten olohuoneessa olisi kasa tyynyjä lapsille, käytettäväksi kuten haluaa. Lelukoreja olisi luonnollisesti pitkin ja poikin.

Eteiseen tarvittaisiin vielä todella iso kaappi ulkovaatteille. Ja kylpyhuoneeseen amme. Pyykkihuoltona pesukone ja kuivausrumpu jottei kaikki paikat olisi täynnä kuivaustelineitä.
Unohtuiko jotain?

(Poisviedyn sohvan sijaan lapset saisivat hyppiä sängyn päällä.)

VIIKONLOPPUNA

Kävimme anoppilassa. Hyödynsin surutta (kuten aina) anoppini vieraanvaraisuutta ja pötköttelin koko lauantain kirjan parissa.

Olen aikoinani yrittänyt tarjoutua auttamaan anoppia ruuanlaittopuuhissa, ja vastaus on aina sama. Istu sinä nyt vaan kun kerrankin voit. Aikojen myötä olenkin sitten ottanut tämän käytännön, enkä enää edes kysy voisinko auttaa.

Luin ylläolevan kirjan. Kansikuva antaa liian kepeän kuvan, teksti ei suinkaan ole romanttista hömppää. Kyseessä on samanniminen blogi, joka minulle oli maailmanmaineestaan huolimatta ihan tuntematon. Nyt tiedän tietenkin enemmän, kiitos kirjan ja Googlen.

Suosittelen!

TUULETTELIN

ihan liian aikaisin.

Täällä on koko viikko podettu, kuka enemmän kuka vähemmän. Synnytyksistäkin olen toipunut nopeammin kuin tästä taudista.

Pojat ovat olleet kotona koko viikon, yskivät vieläkin kovasti ja jos kerran minusta ei ole töitä tekemään niin olkoon sitten kotona hekin. Ilmeisen vähissä voimissa ovat itsekin kun kerran eivät pahasti toistensa kimpussa jaksa olla viikon sisällä olosta huolimatta.

Tänään kuitenkin paistaa jo aurinko (ulkona, ei vielä sisäisesti). Laitan pojat hetkeksi pihalle ja teen yhden pienen työjutun.

Josko nyt viikonloppuna jo oikeasti palattaisiin takaisin elämään.

Mukavaa viikonloppua!

TAKAISIN ELÄMÄÄN

Täällä on viikonlopun aikan podettu todella kovasti. Mies oli kipeänä jo torstaista lähtien, esikoinen tipahti perjantai-iltana ja minä siirryin vuoteenomaksi eilen. En ole koskaan ollut niin kipeä! En sairasta juuri koskaan ja silloinkin kun sairastan niin se on yleensä jopa mukavaa.

Ihan oikeasti.

Kuume ei ole mielestäni ollenkaan kurja olotila, saa nukkua, lueskella vanhoja sisustuslehtiä (milloin niitä muka muulloin ehtii lukea) ja sairastan sitäpaitsi aina melko lyhyen aikaa.

Kuten onneksi nytkin. Jo eilen illalla alkoi elämä voittamaan. Päivä oli yksi elämäni kamalampia, varsinkin, kun luulin joutuvani kärsimään siitä päivätolkulla, kuten mies.

Tänään jäämme kaikki kotiin. Lähetän miehen lääkäriin, ja kauppaan. Lapsetkin jäävät kotiin vaikka ainakin nuorin on ihan terve. Hän sai joulun alla influenssarokotuksen, siksikö? Ensi vuonna haen itsekin sen rokotuksen.

Kuva ei liity asiaan mitenkään, kaivelin vanhoista kansioista.

Lähden norkoilemaan postilaatikolle josko lehti olisi nyt jo tullut, keitän ehkä kahvit ja saatanpa ottaa aamupäivällä vielä unetkin.

Hyvää alkavaa viikkoa!